Askeleeni kulkevat muistopaikalle, paikalle, johon ei ole haudattu ketään, mutta johon monien hautausmaan kävijöiden kulku suuntautuu. Muistan häntä, jonka  viimeinen leposija on kaukana täältä. 

Ajan ja paikan välimatka menettää merkityksensä kun muistot koputtavat hiljaa  sisimmän ovelle ja astuvat sisään. Pysähdyn hetkeksi. 

Kaikilla muistoilla on oma aikansa. Mieleen nousee kiitollisuus yhteisestä eletystä elämästä. Muistot voivat olla hyviä ja rakkaita tai kipeitä ja tuoreita. Moni asia jäi kesken ja sanomatta. Kynttilät syttyvät ja valaisevat kyynelten helminauhaa poskilla.Jokainen kyynel kätkee sisäänsä muiston.

Muistoihini kuolemalla ei ole valtaa. Tämän todistaa jokainen muistokynttilä ja kivipaaden päällä lepäävä kukka ja jokaisen kulkijan askeleet hautausmaalla.

Ajan myötä suru hellittää ja muistot muuttavat muotoaan. 

Kaikki se, mikä kerran on elänyt, päätyy lopulta kuoleman syliin. Kuitenkin raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on vain ohut verho. Kuolema on portti toiseen todellisuuteen Salaisuus kätkeytyy silmiltäni.Toivo jää. 

”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi”, pyysi ristin ryöväri.
Ja Hän lupasi muistaa!
Tämän toivon varaan jätän hänet, jota nyt muistelen. 
Tähän toivoon tartun itsekin elämässä ja kuolemassa.

–Tarja Korpela