Joskus hautausmaalla kävely liikuttaa sisäistä maailmaamme tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ilmari Wirkkala kuvaa tällaista kokemusta kirjassaan Suomen Hautausmaiden historia, joka julkaistiin heti sotiemme päättymisen jälkeen. 

”Jos olemme oman kohtalomme painavina tulleet Jumalan puistoon toivioretkelle ”puhuttelemaan” esivanhempiamme ja antautuneet heidän kanssaan menneitä muistelemaan, saamme tuntea, että äärettömiä, lohduttavia voimia alkaa liikkua itsessämme. Omat asiamme, huolemme ja huokauksemme tuntuvat mitättömiltä. Suuret asiat, isänmaan ja koko kansan asiat näkyvät vuosikymmenien ja satojen perspektiivissä lepäävän saman Johdatuksen vahvoilla käsivarsilla, johon nämä kaikki Herrassa nukkuneet ovat uskoneet. 

Jumalan puiston puut soittavat toista säveltä toivioretkeltä palatessamme, ja meillä olisi nyt erinomaisen hyvää halua kertoa kotonamme ja perheellemme kaikesta siitä ihmeellisestä mitä olemme kokeneet muutamina häviävinä hetkinä hautausmaan hiljaisuudessa. Ei ole rikkaassa suomen kielessä tähän tarkoitukseen sanoja”. 

 Vaikka tänään kielemme on toisenlaista, pystyn silti samaistumaan tuohon kokemukseen, jolle ei löydy sanoja. Tuon kokemuksen ja Wirkkalan kuvaamat äärettömät, lohduttavat voimat voimme silti tallentaa sisimpäämme.

– Tuomo Salovuori

Luojani,
olen niin väsynyt,
kaikki sanani ovat kadonneet.
Rukoukseni on tänään 
huokauksen muotoinen.
Sinä sanaton, 
selittämätön ja salattu.
Johdata minut käsivarsillesi lepäämään.
Lohduta tämän hautausmaan puiden huminalla,
hiljennä mieleni pauhu ja
soita sieluuni Sinun sävelesi.
Ohjaa askeleideni 
suunta.

– Annastiina Papinaho