Kuusi ei kysy lupaa jykevälle, tummanpuhuvalle olemukselleen: karun harmaa runko, alavireisesti kumartuvat oksat. Mollin sointi kutsuu luokseen alakuloiset ja surevat.

Kuusivanhus on katsellut kauan hautausmaan elämää syvillä silmillään. Kuusi on seurannut monet kohtaamiset ja jäähyväiset. Se on tervehtinyt satunnaiset ohikulkijat.

Kuusi kestää myrskytuulen ja sateen raskaat kyyneleet, miksi ei kestäisi ihmisen itkua. Kuusi seisoo rinnalla, tukevana, myötätuntoisena. Kuusi huokuu pysyvyyttä ja läsnäoloa.

Kuusikaan ei pärjää yksin vaan levittää juurensa maanpinnan mukaan, kiinnittyy puiden juuriin, sienirihmastoihin ja mikrobeihin, saadakseen vettä ja ravinteita. Mihin sinä olet juurtunut, mikä kannattelee elämääsi?

Kuusi tervehtii juurillaan poismenneitä.

Haluan olla Suuremman suojassa,
vahvemman harteilla.
Sinä kuusenkaltainen, sinä jykevä,
opeta minulle viipyilemistä,
lepäämistä syvällä
olemisen kehdossa.

– Seija Hatakka