Pidin joskus hautausmaita synkkinä, luotaantyöntävinä ja jopa hiukan pelottavina paikkoina. Vanhat hautausmaan nimitykset kalmisto ja kuolleiden kaupunki kertovat siitä, että monet muutkin ihmiset ovat vierastaneet näitä kolkoiksi miellettyjä puistoja. Myöhemmin olen huomannut, että kun maisemaan astuu sisään, mielikuvat vähitellen muuttuvat. 

Hautakivissä esiintyvä tyhjä risti ei alleviivaakaan kuoleman todellisuutta, vaan se on tarkoitettu muistuttamaan ylösnousemuksesta ja kuoleman voittamisesta. Siellä täällä palavat kynttilät ja hautausmaalla vaeltavat ihmiset muistuttavat kiitollisuudesta ja välittämisestä, joka on kuolemaa väkevämpi. Kaunis maisema harmonisoi  vaikeita kokemuksia ja lohduttaa ihmisiä surun keskellä. Hautakiven päältä saattaa löytää metallisen ankkurin tai elämänkirjan, jotka molemmat kuvaavat toivoa elämän jatkumisesta. Lintusymbolit kertovat sielun linnusta, joka kohoaa siivilleen korkeuksiin ja jatkaa elämäänsä vapaana maailman murheista. Toivontäyteistä symboliikkaa liittyy myös muihin hautakivissä näkemiini kuviin; aurinkoon, enkeleihin, lehviin tai seppeleisiin.

Vain harva maisema henkii tällaista toivon ja välittämisen ilmapiiriä. Ihmeellistä on, että se on mahdollista täällä, missä elämän rajallisuus on samalla koskettavasti läsnä. 

 – Tuomo Salovuori