Aleksis Kiven Sydämeni laulu runosta: "Siell' on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan".

Surun keskiössä menetyksen, unelmien ja tulevaisuuden toiveiden haudalla olen kuin lehdistään riisuttu puu. Ei ole sanoja.  On vain ääretön hiljaisuus ja kipu, joka sattuu. Kipu, joka huutaa. Kipu, joka on hakattu sieluni ytimeen saakka. Kipu, joka on elettävä tuskasta huolimatta. 

Elämä, se oli aivan liian lyhyt. Tuntuu kuin maa jalkojeni alta olisi hävinnyt. Kaikki tuntuu menetetyltä. Yhteisen tulevaisuuden menettäminen tekee kipeää.

Sulkeeko suruni sisäänsä niin voimallisesti, ettei kenelläkään ole pääsyä yhteyteen?  Surun kipeän yksinäisyyden keskellä, toivoo vain, että saisi tuntea toisen ihmisen kosketuksen, merkin inhimillisyydestä. Olemme surussamme elämän ja rakkauden haavoittamia.  Rakkaus kestää kaikki tunteet, ottaa ne vastaan ja ymmärtää.

Tyhjän haudan luona Jeesus lähestyi itkevää Mariaa ja sanoi hänelle: ”Mitä itket nainen? Ketä sinä etsit?”(Joh.20:15)

Mistä sinun surusi on syntynyt? Miten tämä paikka puhuttelee sinua? Etsi ja kysele niitä tunteita, joita sinulla herää tämän menetysten, unelmien ja toiveiden toteutumatta jäämisen hautamuistomerkin äärellä.

– pastori Tampereelta