Kuljen hautausmaalla tuhansien elämäntarinoiden keskellä. Mahdollisuus aikamatkailla näiden monien tarinoiden keskellä on osa tämän ympäristön viehätystä.  Saan arvailuilleni pieniä viitteitä elämäntarinoiden kulusta hautakivien titteleistä, vuosiluvuista ja muistoteksteistä.  Pientä lisävaloa tarinoihin tuovat joskus hautakiviin liitetyt valokuvat, joita joissakin kulttuureissa käytetään enemmänkin. Silti kun pysähdyn joidenkin hautakivien äärelle ja koitan hahmottaa elämäntarinaa, tuo kysymys Kuka olit? – jää vaille kokonaista vastausta. Tätä samaa kysymystä meiltä kysytään pitkin elämän kulkua ja huomaan itsekin usein kyseleväni sitä itseltäni aitoa ja autenttista olemisen tapaa etsiessäni. 

Joskus tulee sekin päivä, jolloin ohikulkijat katsovat arvaillen omaa muistokiveäni. Muutama rivi itsestäni jää tänne kiveen kaiverrettuna. Jotain itsestäni jää paitsi tänne, niin myös näiden porttien ulkopuolelle ainakin joksikin aikaa elämään. Mutta jatkaako kaikkein aidoin ja kaunein osa itsestämme matkaa johonkin kuin hautakiveltä ylös ponnistava sielun lintu?

”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan”.  1. Korinttolaiskirje 13

 – Tuomo Salovuori